Perjantaina illalla se taas alkoi tuttuun tapaan, kurkkukivulla. Lauantaina piti päästä edes vähän kokeilemaan Montesanto puiston keinotekoista kiipeilytornia täällä kaupungissa, vaikka nenä vuotikin jatkuvasti vettä. Sunnuntaiaamuna vaiensin päässäni soivan äänen joka käski jäämään kotia, ja paperinenäliinapinon kanssa lähdin mukaan kiipeämään.
Rocodromolla tapaamani Xinan ja muiden kanssa on ollut tarkoitus jo muutamaan kerran aiemminkin lähteä kiipeämään, mutta vasta nyt sopi aikataulut yhteen. Suuntana oli Setubalin niemimaa ja vaikka alkuperäisenä suunnitelmana oli jotain aivan muuta, päädyimme Serra da Azoia:an samalle sektorille, kuin missä kävimme jo kiipeämässä Janin ja Petrin kanssa Vipen täällä ollessa. Lopulta paikka ei harmittanut ollenkaan, maisemat kun olivat mahtavat, ja paikan V+ reitit jäivät viimeksi vielä vähän kaivelemaan. Nyt reitit olivat nautinnollisia kiivetä (sopivan helppoja hieman flunssaiseen oloon, mutta silti krukseissa oli mukavasti puuhaa) ja sain todeta ainakin jotain oppineeni viime kerrasta; näkemään kallion otteita paremmin.
Saksalainen Matthias 5-vuotiaan ihailijansa, Rafael:in kanssa.
Rafan valokuvaustaitoja osa yksi..
..ja osa kaksi. Matthias oli ilmeisesti helpommin lähestyttävissä, ja sai osakseen enemmän kuin tarpeeksi huomiota, ennen kuin Rafa uskaltautui tulla myös miun kainaloon kiehnäämään.
Sori vaan Vipe, tässä tiukka haastaja.
Paikallisia leivonnaisia. Keskellä "Pasteis de Azeitão", joiden takia kahvilaan mentiin.
Leivoksien keltainen väri (sekä maku..) tulee juuri niistä "aurinkoisista", jotka pienenä aina piti jättää keitetyistä kananmunista syömättä.
Maanantaina ei sitten tuntunutkaan ainakaan yhtään paremmalta.
Kipeänä olemisessa tylsintä on se, että kun vihdoin olisi kaikki aika lukea ja kirjoittaa kaikkea rästiin jäänyttä, ei keskittymiskyky kuitenkaan riitä mihinkään. Lopputuloksena on tylsistynyt ja kiukkuinen, ja vain odottaa koneen äärellä juttuseuraa ilmaantuvan. Kun vihdoin joku ilmaantuu linjoille, ei tosiasiassa ole mitään sanottavaa ja kiukkuisena haluaisi vain valittaa ja siten tartuttaa pahaa tuultansa muihin.
Toisaalta kun ei ole kuumetta, sitä tuntee velvollisuudekseen hoitaa edes joitakin puoli pakollisia asioita, ja niinpä olen eilen sekä tänään muutamiksi tunneiksi raahautunut yliopistolle. Jos keskittymiskyky ei tunnu riittävän edes suomen kielen lukemiseen, niin portugalille vieläkin vähemmän. Yritän vain kovasti näyttää siltä, että olen mukana aiheessa ja keskittyä pitämään silmät auki.
No comments:
Post a Comment